Marraskuu takana! Opintoihini kuuluva viimeinen päiväkotiharjoittelu alkaa olla lopuillaan ja yhteinen aika ihanien päiväkotilasten kanssa takana. Samaan aikaan helpottavaa ja haikeaa, selvisin tästä harjoittelusta ja paremmin kuin ikinä olisin uskonut. Ennen harjoittelujakson alkua itkin, kuinka ikinä meidän pieni sopeutuu olemaan pitkiä päiviä ilman äitiä ja äiti ilman vauvaansa. Hyvin sopeutui, aluksi tankkasi öisin vieressä läheisyyttä, mutta muutama viikko sitten siirtyi kuitenkin takaisin omaan sänkyyn nukkumaan. On toki syliä kaivannut, mutta kummitäti täällä kotona on paikannut äitiä paremmin kuin hyvin <3 Ja tälle äidille on tehnyt hyvää saada elämään muutakin kuin kotona pyörimistä. On ollut ihanaa keskittyä ihan vaan lasten ohjaamiseen, kotona kun on tehtävä niin paljon kaikkea muutakin. Enkä voi olla mainitsematta muiden aikuisten läsnäolon merkitystä, niin paljon energiaa saan heistä!
Pimeään, synkkään ja sateiseen marrakuuhun iloa ovat tuoneet ompelukurssi-illat. Naurua, iloa omista ja muiden onnistumisista ja jutustelua elämästä. Ompelu on aika yksinäinen harrastus, mutta yhteisen ompeluajan myötä on löytynyt myös sosiaalinen puoli. Tätä hupparitunikaa ommellessa kävimme keskustelua muun muassa lapsista, joulusta ja erilaisista ompelijatyypeistä. Vanhempi rouvashenkilö totesi, ettei hänellä enää omassa iässään ole hoppu käsitöiden kanssa, ehtii sitä myöhemminkin. Samalla itse vetelin saumurilla hirveää tahtia, että saisin tunikani valmiiksi kyseisen ompelukerran aikana. Ja vaikka olen nopea tekijä, niin ehkä kahden tunnin ja vartin kerraksi oli hiukan suureelliset suunnitelmat, kun ompelin ensin äidilleni merinolegginssit, sen jälkeen leikkasin tämän ja ompelin niin kauan kuin ehdin. Keskustelua ompelutahdeista kuunnellessani huikkasin ohimennen, että mulla ainakin on hoppu ja juoksin sovittamaan keskeneräistä tunikaa. Ihanaa, että meitä löytyy niin moneen junaan, on harsijaa, saumurilla nopeasti suristelevaa ja kaikkea siltä väliltä. Nautin kyllä ompelusta ja aikaakin vievistä jutuista, mutta parasta on silti se valmis tuotos, johon on itse tyytyväinen.
"Ei se oo niin justiinsa" on ollut mun motto näissä käsityöhommissa jo aika kauan. Sen muistaa ainakin ystäväni, jonka opetin alkuun käsityön maailmassa. Ei kannata antaa liian tarkkuuden estää omaa käsityön iloaan, sitä tarkkuutta ehtii opetella sitten myöhemmin, kun osaa vähän enemmän. Ei sillä, etten minäkin siistiä jälkeä aikaan saisi, mutten jää kuitenkaan joka juttua purkamaan, kun tiedän ettei ne minua myöhemmin häiritse.
Tämän tunikan kaavana Ottobren Hide Away, helmaan en halunnut resoria, vaan lisäsin jonkin verran mittaa ja käänsin reunan ja ompelin kaksoisneulalla. Taskut ompelin ompelukoneella, niin kulmista tuli siistit. Tarkoituksena ei ollut mitään erityisiä yksityiskohtia ommella, mutta siinä kotona illalla tätä loppuun ommellessa aiemmin painettu nahkapala muistui mieleen. Ja tässä sitä taas ollaan, nahkayksityiskohdista ei vaan pääse eroon. En tiedä, kuinka painoväri kestää pesua, mutta ainahan tekstin voi painaa nahkaan uudestaan. Teksti on painettu Tigerin leimasimilla ja tekstiilivärillä. Kangas on messuilta ostettua Kangaskapinan joustocollegea, väriä arastelin vähän aluksi, mutta tykästyn kokoajan enemmän. Ja samoin nuo mun uudet hiukset, niistäkin tykkään kokoajan vaan enemmän.
Minkälaisia tekijöitä sieltä ruutujen takaa löytyy? Vauhdilla eteenpäin vai hitaasti ja varmasti siistiä? Mikä sun marraskuuhun toi iloa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit lämmittävät mieltä, kiitos! :)