Sämpyläpäivä

Tänään meillä on ollut leipomispäivä. Taikinakone hurisi ja sämpylätaikina valmistui kätevästi. Ja maistupas ne tuoreet sämppärit pitkästä aikaa niin makosilta, että kannattas mamman useemminkin kaivaa jauhopussi kaapin perältä ja laittaa kone hurisemaan. Oon yrittäny tehä päätöksiä syödä taas raskausajan diabetesdieetin mukaan, mutta eipä se näytä onnistuvan, kun ei ole pakkoa. Pitäis pari päivää tsempata niin huomais eron jaksamisessaan ja innostuis jälleen syödään terveellisesti ilman turhia hiilareita. Onneksi pari sämpylää ei ihmistä pilalle laita. 

Vauvan ja äidin vaatteista

Vauvan vaatteiden ompelusta olenkin muutamaan kertaan jo jotain kirjoitellut, samoin omien leggareitten kaavoituksesta. Lukion jälkeen kävin vuoden ammattikoulussa vaatetusompelijan ammattitutkintoa, jonka lopulta jätin kesken yliopistoon päästyäni. Pelkkä päivästä toiseen ompeleminen ei innostanut, halusin opiskella jotain ihmisläheisempää ja päädyin kasvatustieteelliseen varhaiskasvatuksen puolelle, osin tuurin, osin mielenkiinnon pohjalta. Silti rakkaus kankaita, kaavoittamista, ompelemista ja vaatteita kohtaan on säilynyt tai oikeastaan kasvanut koulun lopettamisen jälkeen. Kun harratuksesta oli tullut puuduttavaa työtä ja jälleen se palasi harrastukseksi, niin mitäpä muuta sitä olettaakaan voi. On aika paljon mukavampaa kaavoittaa sellaisia vaatteita kuin itse haluaa käyttää, kuin sellaisia joita opettaja käskee, kuuluu opetussuunnitelmaan tai asiakas tilaa, mutta itse ei yhtään pidä tyylistä. Nykyisin ompelenkin viikoittain, muutamia pidempiä taukoja lukuunottamatta. Saumurin saaminen helpotti elämää ja uuden ompelukoneen ostaminen oli pitkäaikainen unelma, jonka vihdoin veronpalautusrahoilla toteutin. Vanha uskollinen olikin palvellut lähes puolet omasta elämästäni, sen 13-vuotiaana sain ja se minut opetti ompelemaan ja etenkin korjaamaan koneita, kun ei muovinen sadan euron ompelumasiina ollut helpoin yhteistyökumppani. 

Eilen miehen ollessa lomilla sain aikaiseksi itselleni kauan suunnittelemani musta trikoisen tunikan, oikein kunnon kotiäitivaatteen, kotiäitilegginssien kaveriksi. Tällaiselle paidan ja mekon välimuodolle kaapissani olikin ollut jo kauan aukko, mutten ollut kaupassa törmännyt kivaan, itselleni sopivan malliseen. Eurokankaan palalaarista löysin tarkoitukseen sopivaa trikoota ja omasta kaapistani suuntaa-antavan lyhythihaisen, jonka avulla leikkasin suurinpiirtein sopivan muotoiset kappaleet. Helman käänsin pussille, peittää vähän kaikkia muotojani ja makkaroitani. Ideaa paitaan sain täältä ja täältä. Tuo Vimman lettilegginssien kaverina oleva musta trikoomekko oli jäänyt mieleeni pyörimään jo aiemmin ja sen pohjalta yritinkin enemmän suunnitella omaani. Aika hyvin onnistuikin, kun kohtalaisen paljon samalta näyttää. Yksi ompelus saa vain haluamaan seuraavia, tämän kaveriksi olisi kiva ommella nyt myös lisää legginssejä. Vimman leteistäkin haaveilen, mutta ehkä silti etsin kangasta, mistä itse saisin tehtyä. Kaavakin on jo valmiina. 

Vauvaa odottaessani haaveilin ommeltujen (ja löydettyjen) vaatteiden saamisesta käyttöön. Onneksi vaatteita oli ja on paljon, sillä tyttö pulauttelee niin että välillä kuluu monet päivässä. Mustavalkoraitaiset legginssit ompelin pikkusesta kankaan jämästä, jumpsuitin puolestaan omasta hupparistani. 

Voisinpa vielä todeta, että ompeleminen on ihanaa rentoutumista, silloin aika kuluu joutuisaan eikä tavallinen arki tunnu ihan niin tylsältä kuin muuten saattaisi olla. Onneksi koneet voi kaivaa kaapista esiin hetkeksi tai välillä pidemmäksikin aikaa ja jos välillä tekeleet keskenkin jäävät niin on mahdollista myöhemmin jatkaa. :)

(Seuraavaksi voisin kirjoittaa vuokrakämpässä asumisen huonoista puolista, niinkuin nyt vaaleanpunaisista keittiön kalusteita tai kuviotapeteista tai wc:n kaakeleista. Meillä on kiva koti, mutta aika paljon muuttaisin jos tämä olisi oma...aikamoiselta huvikummulta näyttää viimesessä kuvassa. Liekö sitten hyvä vai huono.)

Hymyilevistä kasvoista

Tämä ihana löytö on jäänyt kuvaamatta aiemmin. Blogeja lukiessani olin haaveillut Aarikan vaunulelu-ukoista, kunnes kirpputorilla bongasin tämän puisen mobilen! Ostettavahan se oli, vaikka ei yhdellä tai kahdella kolikolla irronnutkaan matkaan. Ei kuitenkaan ollut nettihintoihin verrattavissa, joten ilahduin suuresti. Vauvakin on tätä jo tutkaillut kiinnostuneena, hymyilevät kasvot ovat nyt in. Ilmeisesti tämä on peräisin 70-luvulta, mutta näitä on myös myyty uusintaeränä. Tämä yksilö taitaa olla alkuperäinen, sen verran kuluneelta jo näyttää. Värit ovat haalistuneet, mutta tykkään tästä tällaisenaan, vaikka vaikea ei olisi vahvistaakaan värejä. 

Vauva on muutenkin innostunut hymyistä, äitiyspakkauksessa aikoinaan ollut hymyhelistin on saanut monia iloisia kiljahduksia ja silmät sirrilleen vieviä hymyjä aikaan. Hymyistä ovat saaneet osansa myös äiti ja iskä, niin kuin lähes kaikki ihmiset, jotka jaksavat jutella tytölle. Tytön mielestä paras keskusteluaika on aamulla auringon alkaessa nousta kuuden aikoihin. Voitte vaan kuvitella, ettei tämä äiti ole parasta juttuseuraa silloin. Hetken aikaa aina saakin vauva yrittää piristää mammaansa ennen kuin saa äidinkin hymyilemään. Mutta eipä edes siihen aikaan silmät unihiekkaa täynnä voi vauvalle myrtsiä naamaa näyttää, kun toinen niin ilosena ja virkeänä heräilee. Äitin kulta.

Kotiäidin houkutukset

Vauva nukutettuna, pyykit pestyinä, tiskit tiskattuina, sänky pedattuna. Aika kaivaa suklaat ja kahvi esiin. Pahin himoni kohdistuu tuttuun ja turvalliseen Fazerin siniseen. Voisin syödä vaikka levyn kerralla, jos vain kehtaisin. Ennen raskautta söin karkkeja. Enää niitä ei tee mieli (syön silti jos mies ostaa), mutta suklaa. Moneen kertaan olen päättänyt, etten osta. Mutta tälläkin kertaa ostin levyt leipomista varten, vaan kohta ei ole puoliakaan jäljellä ja eilenhän minä kaupassa kävin. Lenkkeilen tosin samalla lähemmäs 7 kilometriä vaunujen kanssa, mutta turha kuvitella, että raskaus(karkki)kilot lähtisivät mihinkään, jos sama tahti jatkuu. Kuinka helppo onkaan itseään huijata, että imetyshän kuluttaa. Kuluttaahan se, mutta ei ehkä tätä tahtia, mitä suklaata suuhuni mätän. Kertokaa ihmiset, kuinka estää kulkuni suklaakätköille ja kaupan suklaahyllylle. Ja jospa nyt loput leipoisin suklaakekseiksi, että voin sitten syödä puolestaan ne. Voi hyvää päivää. 

Valon innostamat

Olen kantanut tyytyväistä lasta liinassa. Pikku A:n lonkat ovat auenneet, joten liinaan sitominen helpottui huomattavasti. Ensimmäisinä viikkoina vauva meinasi saada hermoromahduksia kantaessa, kun käytössä ollut trikooliina oli aivan liian paksu tälle hikikallelle. Löysin käytettynä tämän trikoisen Kimperin kantoliinan, meillä niin paljon toimivampi, kun ei ole liian paksu! Vauva tykkää ja äiti saa touhuilla samalla kun pikkuinen tuhisee sylissä. 

Valo on saanut huomaamaan myös kotona uusia asioita. Samalla kun viikonloppuna siivoilin, siirtelin myös mattoja paikasta toiseen. Olohuoneen edellinen matto, valkoinen kun oli, ei enää ollut kovin puhdas. Meillä rattaat ovat olleet korvaamatton apu vauvan nukuttamisessa ja sen oli matto näköinenkin. Vuoroin ulkona ja sisällä käytössä ollessaan kuskasivat ja kuskaavat kuraa sisälle aivan käsittämättömät määrät. Rengassuojat olisivat oiva apu, kunhan isoon markettiin asti tämä äiti ehtisi, niin jo loppuisi hiekan kulkeutuminen sisälle. 

Vauvan varpaat, voikohan suloisempaa edes olla. Auringon valossa, äitin ja iskän sängyllä oli hyvä loikoilla kuvattavana. Olipahan hyvä, kun otin kuvia, huomasin siinä valossa nuo hiukan kuivat jalkapohjat, ensi kerralla kylvyssä siis öljyä mukaan. 

Olemme lenkkeilleet kuluneina päivinä ahkerasti. Ehkäpä nämä raskauskilot lähtevät sillä liikkeelle. Niin ainakin toivoisin. Ainakin mieli pysyy virkeänä, kun saa raitista ilmaa ja liikuntaa.  Mukavia lenkkihetkiä kaikille! 

Viikonlopun juhlistamista

Inttilesken elämässä aina viikonloput eivät erotu arkipäivistä millään tavalla, kun mies on kiinni kassulla. Tänä viikonloppuna tilanne on juuri sellainen, joten päiviin täytyy keksiä jotain erityistä, että muistaa elävänsä lauantaita. Tänään siis siivosin ensin ja sen jälkeen silitin keittiön pöydälle liinan, hiukan juhlan tuntua arkiseen elämiseen. Samalla vähän valmistauduin huomisten vieraiden tuloon. Päivät myös kuluvat nopeammin, kun saa jotain konkreettista aikaan pikku A:n unien aikana. Marimekon Fokus pyöreäksi kantattuna on meidän 70-lukuisen pöydän paras kaveri. Samanlaisella pöydällä sen näin Talo&Koti -lehden kuvassa ja erään lastenhoitokeikan päätteeksi kulkuni kävi Marimekkoon palkinnoksi itsellenin kangasta ostamaan. Yhä tykkään paljon, vaikken kovin usein liinaa pöydällä pidäkään. Pitäisi olla ahkerampi siinä asiassa, pöytä kun kaunistuu joka kerta uudeksi itselle, kun liinan vaihtaa. 

Auringosta olemme tytön kanssa tänään nauttineet. Tyttö rattaissa ja minä kävellen kaupungin keskellä olevaa metsää ympäriinsä. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti selkää. Päivä oli ihan hyvä, vaikken miestä kotiin saanutkaan kuin muutamaksi tunniksi illalla. Parvekkeella mittari näytti 22 astetta ja istuin siellä tovin jos toisenkin nautiskellen. Kenties se kesä tulee sittenkin.

Huonojen unien jälkeen

Huonojen unien jälkeen osaa arvostaa kolmen tunnin nukkumista aivan uudella tavalla. Vaatii uskallusta nostaa saumuri (etenkin temppuileva sellainen) ja ompelukone pöydälle, sillä tekeminen voi keskeytyä milloin vain. Oman jaksamisen kannalta se on kuitenkin järkevää. Muutaman päivän jaksoin istua kotona mitään ihmeempiä tekemättä, sitten iski jo mökkihöperyys. Oli lähdettävä kaupungille ja alettava kässäilemään, että jaksaa nauttia vauva-arjesta. Kaapista löytyneistä ompelin itselleni testileggarit, kun vihdoin sain piirrettyä oman kokoisen leggarikaavan entisten kouluaikaisten taitojen ja Mallikelpoisen legginssiohjeen pohjalta. Olipa mukava palata ruostuneiden taitojen pariin kaavojen piirtämisen saralla, sitä kun tuli vaatetusompelija opintojen aikaan tehtyä ihan kyllästymiseen asti. Kässämessuilta ostamastani mustavalkoisesta merinovillasta tein lopulta itselleni tunikan, vaikka tarkoitus oli ommella vauvalle villahaalari. En kuitenkaan raaskinut, kun ihastuin kankaaseen niin paljon. Tekisipä mieleni tilata lisää, mutta kankaalla on kuitenkin hintaa, niin täytyy pohtia.. 

Huomasin myös, että vauvalle en ole ommellut vielä yhtään trikoista arkimekkoa ja päätin sellaista kokeilla. Kahdessa tunnissa sain aikaan kaksi mekkoa, ilman yhtäkään kertaa irronneita saumurin lankoja. Kaavatkin kerkesin samassa ajassa piirtää sopivan kokoisen bodyn pohjalta. Kankaita oli hiukan liian vähän ja helmat jäivät aika lyhyiksi, mutta eipä se vauvalla niin vaarallista ole. 

Meillä on myös vietetty ristiäisiä mummilassa. Juhlat sujuivat mukavasti ja olivat ihanat. Kaikki tärkeimmät (yhtä siskoa lukuunottamatta) pääsivät paikalle ilahduttamaan meitä vanhempia ja kenties myös tyttöä. Nimen päättäminen oli haastavaa, viimeisiin tunteihin asti pohdimme miehen kanssa ja lopulta päädyimme kuitenkin siihen, mitä olimme jo raskausaikana miettineet. 

Jonkinlainen päivärytmi näyttää muodostuneen pikku A:n päiviin mummilareissun jälkeen. Aamulla heräillään 8-10 välillä, sen jälkeen valveilla jutellaan ja tyttö on alkanut ihan kunnolla hymyilemään, noin tunnin verran jaksaa hyvin. Ennen kahtatoista mennään ekoille päiväunille, jotka kestävät aika tarkalleen kolme tuntia. Aamu-unien aikaan ollaan yleensä luuhattu kaupungilla, koululla syömässä tai kavereitten luona. Kahden ja kolmen välillä heräillään, syödään ja sen jälkeen taas tunti on hyvää jutteluaikaa, kunnes taas uni alkaa painaa silmiä. Ihmeellistä kyllä, parhaiten uni maittaa ulkohaalari päällä sisällä vaunuissa. Parvekkeella harvoin nukutaan kovin kauan, mutta unet onneksi jatkuvat, kun vaunut vetää sisälle. On ihanaa huomata, että osaa vähän jo arvioida milloin vauva on väsynyt ja milloin vain nälkäinen. Aiemmin tyttö näytti aina virkeältä ja saattoi valvoa vaikka kolme tuntia putkeen. Sen jälkeen nukahtaminen oli entistä vaikeampaa. Päivärytmin löytyminen helpottaa myös arjen suunnittelua. Taidankin suunnata nyt nauttimaan uniajasta!